Jaakko Rustanius

Jos olisin pääministeri...

Oulun poliisi julkisti ensimmäiset tiedotteet turvapaikanhakijoiden seksuaalirikosepäilyistä viime vuoden joulukuun ensimmäisenä päivänä. Helsingin tapaukset mukaanlukien on kuluneen puolentoista kuukauden aikana laskujeni mukaan tiedotettu noin tusinasta rikosepäilyjä. Lapseen kohdistuvia seksuaalirikosepäilyjä tulee poliisin tietoon vuosittain 1200-1400 tapausta, joista suomalaisten tekijöiden osuus on yli 80%. Yksinomaan "Oulu-kohun" aikana on poliisin tietoon siis laskennallisesti tullut jopa 130 lapsen hyväksikäyttötapausta, joissa tekijänä on suomalainen ja joista me emme tiedä mitään.

Tiedotuslinja onkin seksuaalirikoksissa perinteisesti ollut niukka. Oulun poliisi ei aikanaan julkistanut tavallisesti salassapidettäviä yksityiskohtia rikosepäiltyjen henkilöistä silloin, kun lestadiolaisen liikkeen piirissä hyväksikäytettiin satoja lapsia kymmenien vuosien ajan. Oulun poliisi ei koskaan varoittanut yleisöä Jeesusta palvoviin uskonnollisiin johtajiin liittyvistä vaaroista, vaikka syytä ehkä olisikin ollut.

On hienoa, että poliisi ymmärtää lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten yhteiskunnallisen merkityksen. Toivottavasti tekojen yhteiskunnallista merkitystä ei enää pidetä vähäisenä myöskään silloin, kun tekijänä on syntysuomalainen. Tämä uudistunut tiedotuslinja tulee luultavasti jatkossa asettamaan poliisille uudenlaisia haasteitakin. Yhteiskunnallista keskustelua kun on hyvin vaikea käydä rajoitetuin tiedoin - ja juuri uhrien suojaamiseksi tietojen levittämistä yksittäisistä rikosepäilyistä tulee kuitenkin rajoittaa.

Suomessa on vähintäänkin kymmeniä tuhansia aikuisia, jotka ovat lapsena joutuneet seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Haastattelututkimusten perusteella standardi on pitkään ollut se, että keskimäärin valtakunnan jokaisen peruskoulun jokaisella yhdeksännellä luokalla on 1-2 lasta, jotka ovat joutuneet seksuaaliseen kanssakäymiseen aikuisen kanssa.

Todellisuudella näiden lukujen takana on monet kasvot, joita kaikkia emme välttämättä tunne kovin hyvin. On myös ilmiöitä, jotka ovat koko ajan olleet meidän kaikkien, myös viranomaisten, nähtävissä tai vähintäänkin arvattavissa. Joillakin paikkakunnilla autoilevien miesten viikonloppuiset saalistusrallit ja alkoholinhuuruiset kotibileet, joihin myös selvästi alaikäisiä on houkuteltu, ovat olleet vuosikymmenten ajan suorastaan maan tapa. Kuinka laajaa tällaisessa kulttuurissa pesivä seksuaalirikollisuus lopulta onkaan? Kollektiivisessa mielikuvituksessamme esiintyy usein jonkunlainen häiriintyneen namusedän arkkityyppi, mutta todellisuudessa hyväksikäyttäjät voivat olla myös ihan "tavallisia", reippaita suomalaisia nuoria miehiä.

On aika selvää, että suurta osaa tapauksista ei koskaan ilmoiteta poliisille ja poliisin on vaikea selvittää rikosta, jota ei ole sille ilmoitettu. Silti laskennallisesti joka jumalan päivä vuosien ajan on useampikin poliisilaitos jossain päin Suomea saanut tietää lapseen kohdistuvasta seksuaalirikosepäilyistä. 

Yhtään johtavien poliitikkojen kiireistä hätäkokousta ei ole näiden epäilyjen vuoksi koskaan kutsuttu koolle.

Seksuaalirikosten ytimessä on vallankäyttö. Hyvin usein uhrit ovat jollain tapaa alisteisessa asemassa hyväksikäyttäjiin nähden. Riski joutua hyväksikäytetyksi on sitä suurempi, mitä enemmän elämässä on haasteita ja mitä vaatimattomampi on oma valtapositio. 

Saalistajat tietävät tämän. He osaavat kyllä yleensä valita kunnanvaltuuston puheenjohtajan tyttären sijaan mielummin lievästi kehitysvammaisen tai itsetunto-ongelmista kärsivän lapsen pientuloisesta yksinhuoltajaperheestä. Valitsemalla uhri oikein on kiinnijäämisen ja tuomion riski rikolliselle paljon pienempi.

Myös auktoriteettiasema edesauttaa rikosvastuun välttämistä. Opettajat, urheiluvalmentajat, papit, lastenkotien ja suljettujen hoitolaitosten työntekijät ja monet muut yhteisöjen tukipilarit ovat kautta aikojen hyväksikäyttäneet lapsia yhteisön vaikenemisen varjossa, katseiden kääntyessä toisaalle. 

Oma lukunsa on suomalaismiesten kehitysmaiden lapsiin kohdistama seksuaalirikosmatkailu, joka ei näy tilastoissa ja jonka uhrien on mahdotonta saada ääntään Suomessa kuuluville.

Nyt kun tekijöiksi epäillyt ovat ulkomaalaisia, heidät on varmaankin helppo nähdä ulkopuolisina ja osin juuri siksi päästää vihan ja pelon tunteet valloilleen. Turvapaikanhakijoiden ei ehkä koeta asettuvan osaksi yhteiskuntahierarkiamme perinteistä kudelmaa. Kenties siksikin koemme heidät niin uhkaavina? Emme voi olla varmoja siitä, että he tietävät oman paikkansa. Ja nyt kun muutama heistä on järkyttävillä teoillaan osoittanut pahimmat pelkomme todeksi, on helppo todeta: "mitä minä sanoin".

Hyväksikäytön emotionaalinen työstäminen rikoksista hiljaisesti tietoisena tai passiivisena sivustakatsojana ei ehkä ole niin helppoa ja suoraviivaista silloin, kun epäillyt tai tekijät ovat oman yhteisön jäseniä, kenties yhteisön piirissä keskeisiä, arvostettuja tai pelättyjä hahmoja. Rikoksiin puuttumisesta saattaisi olla haittaakin omalle edulle tai asemalle yhteisössä. Sosiaaliset suhteet, mielikuvat kanssaihmisistämme, arjen vakiintuneet käytännöt pitävät elämäämme kasassa. Arjen tasapainon rikkojaa, kiiltokuvien repijää ei välttämättä katsota hyvällä ja siksikin on ehkä helpompi vain kääntää katseensa pois ja vaieta ikäviksi koetuista ilmiöistä.

Maassamme elää suuret määrät seksuaalirikollisia, jotka eivät ole koskaan jääneet kiinni. Varmasti heidän on helpompi levittää lynkkausmielialaa ja tappouhkauksia skandaaliuutisten kommenttipalstoilla kuin ilmoittautua itse poliisille.

Avoimessa yhteiskunnassa on tärkeää, että “Oulun ja Helsingin tapaukset” - niinkuin poliitikot häveliäästi sanaa "ulkomaalainen" vältelläkseen ilmaisevat - ovat mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa. Jo pidemmän aikaa on ollut selvää, että yleinen oikeustaju edellyttää seksuaalirikoksia koskevan lainsäädännön kriittistä tarkastelua ja kovempia seuraamuksia. Yksimielisyyttä konkreettisista muutoksista ei kuitenkaan ole vielä saavutettu, ovathan tarkennukset lainsäädäntöön kohdanneet myös laajaa vastustusta. Nyt kun tunne akuutista hädästä on nopeasti muuttanut yhteiskunnallisen keskustelun ilmapiiriä, lakimuutosten kiireellisyys on äkkiä kaikille selvää - ja varmasti ihan hyvä niin. 

Olisi kuitenkin vähintäänkin outoa, jos yhteiskunnallinen keskustelu rajoittuisi vain seksuaalirikollisuuden yhteen osa-alueeseen. Ilmiö koskettaa yhteiskuntaa laajasti eri tasoilla ja sellaisena se tulee kohdata myös tässä tilanteessa, jossa hätä ja kiire ovat nousseet päällimmäisiksi tunteiksi.

Nyt onkin aika vihdoin ottaa seksuaalirikollisuuden kaikki aspektit ja ilmenemismuodot laajemman tutkimuksen ja kriittisen keskustelun kohteeksi. Rikosten tunnusmerkistön tarkentaminen ja seuraamusten kiristäminen ei enää yksin riitä, vaan tarvitaan myös laajempaa keskustelua seksuaalirikollisuuteen liittyvistä syvimmistä syistä ja ennaltaehkäisyn mahdollisuuksista. 

Seksuaalirikollisuutta on tutkittu kohtuullisen paljon, mutta ovatko tutkimusten tulokset laajemmin tiedossa? Mitä tietoja mahdollisesti vielä puuttuu? Mikä on vaikkapa yhteiskunnallisen eriarvoisuuden rooli? Yksittäisiä tekoja on helppo tuomita, mutta kuinka asetetaan syytteeseen väkivallan ja välinpitämättömyyden kulttuuri? Pykäliä voidaan säätää eduskunnan yksinkertaisella enemmmistöllä, mutta kuinka säädämme omia myrkyllisiä piiloasenteitamme?

Jos olisin pääministeri, asettaisin vielä ennen vaaleja riippumattoman selvityshenkilön johtaman tutkimushankkeen, jonka monitieteiseksi tehtävänannoksi tulisi kokonaiskuvan muodostaminen seksuaalirikollisuuden nykytilanteesta ja lähihistoriasta Suomessa sekä kaikista tutkimustiedon perusteella käytettävissä olevista keinoista seksuaalirikollisuuden vähentämiseksi. 

Uhrien laaja, tarvittaessa anonyymi kuuleminen olisi olennainen osa tätä selvitystä. Kaikki ne, jotka ovat vuosia joutuneet, syystä tai toisesta, vaikenemaan, ansaitsevat viimeistään nyt tulla kuulluksi. Merkittävä osa heistä saattaa edelleen olla avun tarpeessa, avun jota he eivät kenties ole koskaan saaneet. Traumaattiset kokemukset jättävät jälkensä jopa vuosikymmeniksi ja niiden paino on raskas erityisesti silloin, kun ei ole saanut jakaa taakkaansa kenenkään kanssa. Maassamme on kymmeniä tuhansia hyväksikäytön uhreja. Olisiko aika kuulla heitä?

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

2Suosittele

2 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (5 kommenttia)

Jari Ikonen

Tottakai, tutkimusprojektihan tässä nyt tietty tarvitaan. Tehtäköön vasta sitten jotain päätöksiä ettei vaan tule vajavaisella tiedolla huiskittua lakeja.

Nerokasta

Käyttäjän JaakkoRustanius kuva
Jaakko Rustanius

Hmm... oletko siis sitä mieltä, että lainsäädännön ei ole syytä perustua tutkimustietoon? Annatko vielä esimerkkejä onnistuneesta lainsäädännöstä, jonka laatimisessa nimenomaisesti ei ole hyödynnetty tutkimustietoa? Pointtini on ennenkaikkea se, että Suomessa on vuosikymmenten ajan ollut lapsiin kohdistuvaa seksuaalirikollisuutta, jonka laajuus ja ilmenemismuodot eivät ole ainakaan suuren yleisön tietoisuudessa. Suomalaisen kulttuurin yhtenä ominaispiirteenä on ollut se, että lapsiin kohdistuvasta seksuaalirikollisuudesta pyritään vaikenemaan. Tietyn tyyppinen seksuaalirikollisuus on kenties jopa nähty jollain tapaa hyväksyttävänä tai ainakin ei-niin-paheksuttavana. Pojat ovat poikia jne. Kun ei tiedetä eikä välitetä, ei tarvitse mitään tehdäkään. Oletko siis sitä mieltä, että tätä kulttuurista ominaispiirrettä ei ole syytä pyrkiä muokkaamaan edes nyt, vaan jatketaan vain samalla linjalla kuin on aikaisempienkin sukupolvien voimin menty?

Käyttäjän VesaLevonen kuva
Vesa Levonen

Kiitos Jaakko erinomaisesta blogista, yhdyn näkemyksiisi. Meillä Suomessa olisi todellakin syytä tehdä mainitsemasi tutkimus/selvitys, mutta totean myös, että ulkomaalaisten kohdalla näihin seksuaalirikoksiin liittyy erikoisia piirteitä, joita kannattaa lukea esimerkiksi tästä jutusta, josta laitoin linkin. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000005965769.html

Käyttäjän JaakkoRustanius kuva
Jaakko Rustanius

Jep, mutta huomattakoon, että erikoiset piirteet miesten ja naisten välisissä suhteissa eivät rajoitu ulkomaalaisiin / islaminuskoisiin (kts. esimerkiksi linkit alla). Linkkaamasi jutun irakilaisilla on tärkeitä pointteja. En ole ihan varma, olisiko toimittaja tai haastateltava kuitenkin vähän oikaissut väitteessään "...irakilaisten Suomessa tekemien seksuaalirikosten taustalla vaikuttaa Irakissa ja monissa muissa Lähi-Idän maissa vallitseva osin islaminuskoon perustuva patriarkaalinen kulttuuri, jossa naiset elävät isien, veljien ja aviomiesten vallan alla." Onko ihan varma, että välimerellisen kulttuurin patriarkaalisuus johtuu islaminuskosta? Käsitykseni mukaan patriarkaaliset arvot ovat tuolla päin maailmaa aika yleisiä täysin uskonnosta riippumatta. Onhan Etelä-Espanjassakin pitkät väkivaltaisen machoilun perinteet, josta uusimpana esimerkkinä oikeistopopulistisen Vox-puolueen vaatimukset Andalusiassa.
https://yle.fi/uutiset/3-10590621
https://www.is.fi/viihde/art-2000005965748.html

Käyttäjän TeroLuostarinen kuva
Tero Luostarinen

toivotaan että kautta aikojen huonoin pääministerimme ottaa kopin ideastasi joka on hyvä

Toimituksen poiminnat